perjantai 18. elokuuta 2017

Synnytyssaaga, osa 1 (sisältää perätilatarinan päätösosan)

Tämän tarinan kirjoittaminen on ollut listalla jo tovin. Onneksi tämä on edelleen hyvin muistissa. Nyt tuntuu hyvältäkin muistella tätä. 

Alkusanat: Minulla oli loistava synnytyskokemus! Voin kirkkain silmin sanoa että synnytys oli mahtava, vaikka ennen ja jälkeen synnytyksen koinkin monenmoista ei-lainkaan-mahtavaa.

Muru oli siis ollut päättäväisesti perätilassa vähintään viikolta 30 saakka, todennäköisesti jo pidempään,  joten olin valmistautunut perätilasynnytykseen. Bebellä oli kuitenkin mamalle vielä yllätys. 

Kun kävin kontrollissa 24.4., tyyppi olikin kohdussa niin ylhäällä, että lääkäri ehdotti vielä ulkokäännösyritystä - siis viikolla 39+2. Kokeiltiin ja minua jännitti. Muru ei kääntynyt, lähdettiin pitkittyneen (ja kuumottavan) sykeseurannan jälkeen kotiin. Seuraavana päivänä oltiin taas masumurun kanssa kylpylässä, missä hän mylläsi ylettömästi ja tuntui olevan poikittain. Pelkäsin, että ulkokäännösyritys oli rohkaissut häntä kääntymään poikkitilaan, jolloin edessä olisi ollut luultavasti varma sektio. 

Seuraavan päivän aamuna huomasin, että masun muoto oli erilainen, litteä. En bongannut ylävatsalta enää päätä, vain raajamaista muljuntaa, joten veikkasin murun kääntyneen itsekseen pää alaspäin. Niin hän sitten olikin tehnyt - siis viikolla 39+4.

40+2, vappupäivänä, kirjoitin että taidan olla tulossa kipeäksi. Pää tuntui paksulta ja yleisvointi hytisevältä. Varsinaisia flunssaoireita (kurkkukipu tms.) en tuntenut, mutta painelin apteekkiin ja ruokakauppaan kokoamaan flunssantorjunta-arsenaalin sinkkisuihkeineen ja sitruunoineen. 

40+4 marssin äitiyspolin kontrolliin todentamaan, että muru tosiaan oli kääntynyt. Edeltävän yön unet olivat jääneet lyhyiksi, koska olin jollain tavalla jännittänyt käyntiä - ehkä alitajunta tiesi että kummia tapahtuu. Olin shoppaillut yötä myöten kantoliinoja netissä. Polille suunnatessani tuumasin, että takaisin kotiin päästyäni nukkuisin viiden tunnin päikkärit. Ihan varmuuden vuoksi - siltä varalta että tarvitsisikin jostain syystä jäädä osastolle - pakkasin mukaan päiväkirjan ja muita pieniä selviytymistarvikkeita.

Vauva siis oli kääntynyt - MUTTA minun verenpaineeni oli niin reippaasti koholla, että minut passitettiinkin osastolle kuljettamatta lähtöruudun kautta. Ahdistuin kovin, sillä olisin tietysti halunnut kotiin. Odottamaan synnytyksen spontaania käynnistymistä, nukkumaan univelkaa pois. Lääkäri oli kuitenkin jyrkästi sitä mieltä, ettei minulla niillä verenpaineilla ollut asiaa kotiin. Hän olisi mielellään lähtenyt heti käynnistämään synnytystä, mutta minä halusin odottaa seuraavaan päivään, joten vointiani jäätiin seuraamaan. Oireeni viittasivat raskausmyrkytykseen: kohonnut verenpaine; hengenahdistus; kova päänsärky ja pöhnäinen, tykyttävä olo; vapina; turvotus etenkin kasvoissa. Alkujaankaan ei siis mistään flunssasta ollut kysymys. Varsinainen raskausmyrkytysdiagnoosi jäi kuitenkin saamatta, koska virtsa oli puhdas proteiinista.

Synnytyskumppanini, doulani ja äitini täydensivät selviytymistarvikevarastoani, toivat ruokaa ja synnytyskassin sekä tsemppasivat - ja tekipä doulani minulle illansuussa myös vyöhyketerapeuttisen hoidon synnytyksen (luonnonmukaista) käynnistymistä vauhdittamaan.

--

Jatkuu ensi jaksossa! 

torstai 17. elokuuta 2017

Matka tehty unelmista

"Paina, paina pieni pää 
vasten äidin sydäntä. 
Anna, anna maailman 
kiireitään kohista. 

Hiljaa, hiljaa kasvavat 
pienet suuret unelmat. 
Onni meitä tervehtää 
avain kädessään. 


Sinä avaat jokaisen 
oven vielä salaisen. 
Avaat silmät aikuisten, 
päästät sisään rakkauden. 

Unenpeitto pehmeä 
tuudittaa pientä ihmistä. 
Sylikeinu tuudittaa, 
kultalasta nukuttaa. 

Onpa, onpa hyvä tässä 
meidän pikku elämässä. 
Onpa, onpa onnellista 
matka tehty unelmista."


- Eppu Nuotion teoksesta Silkkipaperitaivas

tiistai 1. elokuuta 2017

Muru kohta kolme kuukautta!

Hän on tuplannut syntymäpainonsa ja kasvanut pituuttakin reilusti, muun muassa ulos nimiäismekostaan. 


Hän osaa sanoa "häy", "äy", "äi", "ei", "aggluu", "uu" ja "uuguu" sekä suhistaa ja päristellä kielellä ja huulilla. Virkeinä hetkinä hän on juttutuulella, selostaa tohkeissaan. Hän kuolaa paljon, ja viime päivinä hän on alkanut ahkerasti laittaa suuhunsa asioita, kuten harson kulmaa.

Hän katsoo tarkkaan; ottaa katsekontaktia, seuraa liikkuvia esineitä, tarttuukin (viimeisimpänä hoksannut aikuisten hiukset), katsoo kuvia ja kuuntelee kun luetaan kirjaa, katsoo perään kun menen toiseen huoneeseen. Hän hymyilee ja naureskelee paljon, vaikka äänettä. Hän kannattelee tukevasti päätään ja potkii jaloilla reippaasti. Hän on kääntynyt jo selältä kyljelle. 

Hän on erityisen suloinen herätessään ja nukahtaessaan. 

Rakastan häntä kovasti, hukutan pusuihin! 


Odotan syksyä innolla, sen selkeyttä ja freesiyttä. Säännöllisiä vauvakerhoja ja vauvauintia, rutinoitumista. Viileämpiä ja hämärämpiä iltoja, sitä että saan pukea murua söpöihin haalareihin. 


Ja arvatkaa mitä: Minulle on tullut uusi vauvakuume! Yleensä kai vauvakuume iskee siinä vaiheessa kun vauvaelämä alkaa hieman raamittua? Koen että meidän elämämme on yhä paljolti kaaosta; nukkumiseen ja sellaiseen on kyllä tullut jonkin verran ennakoitavuutta, mutta oma terveydentilani reistaa edelleen ja estää minua tuntemasta oloani kovinkaan normaaliksi. 

Silti vauvakuume! Viisi päivää sitten ostin kirpparilta vauvan housut, jotka eivät mahdu enää murulle. Kaksi yötä sitten näin unen, jossa odotin toista lasta. Minulle tulee lämmin olo kun ajattelen, että olisimme tulevaisuudessa kaksilapsinen perhe. 

---

Elokuu! <3 

torstai 27. heinäkuuta 2017

Muru 2 kuukautta 22 päivää

Rankka ilta, murulla kova tohotus päällä; hän tarvitsi seuraani ja hympsyttelyä niin intensiivisesti etten ehtinyt itse syödä, saati käydä suihkussa. Murun nukkumaanmenon jälkeen valvoin itse vielä yli tunnin, mitä en yleensä tee - viime päivinä oman ajan kaipuuni on ollut kova, nimenomaan sellaisen valve-oman-ajan. Pääsääntöisesti käytän yksinoloajan lepäämiseen: kun joku vie murun ulkopäikkäreille kantorepulla tai vaunuilla, minä painun äkkiä sänkyyn, säkällä välipalan kautta. 

Terveydentilani on yhä jokseenkin hanurillaan - en halua mennä yksityiskohtiin, mutta on henkisesti rampauttavaa kun kärsin fyysisesti tukalasta olosta kolmatta kuukautta. Mistään vakavasta ei kuitenkaan ole kysymys, epämukavasta ja kuluttavasta kyllä. 

Koskahan kirjoitan synnytyksestä? Se on työn alla! Synnytys oli minulle loistava kokemus! 

Kaikkea tätä tässä on paljon, intensiteettiä, härdelliä. Symbioosia; tiedostan tarvitsevani omaa aikaa mutta sydämessäni on iso vastustus siihen, ikävä ehtii tulla jos muru nukkuu yli parin tunnin päikkärit. <3 

Rakkautta on eniten. Kun käyn nukkuvan murun vierelle, myhyän mahdollisimman liki, jotta saan haistella ja pussata pientä päätä. RAKAS! <3 

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Nimiäiset

Nimiäiset olivat minulle vähän samankaltainen kokemus kuin synnytys. Valmistelin tapahtumaa huolella, vaivalla ja antaumuksella; tapahtuman lähestyessä kävin levottomaksi; valmistautumisaika tuntui loppuvan kesken; lopulta se oli erilaista kuin olin ajatellut; olin koko ajan ihme draivissa ja vähän pihalla; en syönyt melkein koko päivänä mitään; tukijoukot kannattelivat ja kehuja tuli; käteen jäi paljon toipumista ja iso rakkaus! 

Synnytys oli kyllä simppelimpi homma. Nimiäisten aikaan olin kuitenkin paremmin levännyt; sekä ennen että jälkeen juhlien oli varsin hyvin nukuttu yö! 


Edelleenkään en voi kuin ihmetellä sitä että minulla on lapsi, oikea pieni ihminen täällä minun kanssani joka päivä ja yö. Hän on yhä enemmän henkilö - nyt hänellä on nimikin. Tänään, kaksi päivää juhlien jälkeen, nimi alkoi istua suuhuni ja tuli oikeasti käyttöön, aiemman kutsumanimen tilalle. 

Rakkaani rakkaani rakkaani, äidin rakas. <3

maanantai 10. heinäkuuta 2017

H kaksi kuukautta ja risat

Koskahan kirjoittaisin ja mitä? 

Meillä on pian nimiäiset. Onnellisempi en ole koskaan ollut, mutta näihin kuukausiin on myös mahtunut yllättävää ja massiivista kropan sekä mielen hajoamista. Intensiivistä niin monella tapaa! Tätähän kyllä toivoin, äärikokemus- ja tunnenarkki kun olen! Vasta parin-kolmen viikon ajan elämä on ollut oikeasti jollakin tavalla järkevää, joissakin raameissa. 

Säännöllisesti se oikein pysäyttää, kun se lävähtää tajuntaan hulina-arjen läpi: Minä olen tullut äidiksi. Minä olen viimein siirtynyt elämänvaiheeseen nimeltä äitiys. Ja se on sanomattoman ihanaa! 

MINÄ TEIN TÄMÄN ITSE, JA NYT OLEN TÄSSÄ. Kanssani on H, joka on maailman ihanin. Kasvava, jokeltava, ilakoiva, tarkkaileva ja touhuava pympyläni on äärettömän, mielettömän rakas. 

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Tuhina yössä & äidin ajatukset

Kello on 1:41, H nukahti. Hengähdän ja mietin: EI HEMMETTI MIKÄ ONNELLISUUDEN AIHE tuossa nukkuu! Tajusin äsken, että olen nyt kuusi-nolla onnellisempi kuin olisin ilman H:ta. 

Ymmärsin tänään syvemmin kuin aiemmin, että H on henkilö. Hän on pieni ihminen, ainutlaatuinen arvoitus. Hän kasvaa! Minä kasvatan ja kannattelen, mutta hän kasvaa aivan itse. Minä saan katsella, millainen hän on ja millainen hänestä tulee. Tipunen kuoriutuu. 

On ollut intensiivistä enkä oikein edes tiedä mitä kertoisin. On ollut todella raskasta, totaalisia ääripäitä psyykkis-emotionaalisesti. Fyysisesti toipuilua, hiljakseen, edelleen hyvin verkalleen. 

Älytön onnellisuus ja mykistys päällimmäisinä tänä yönä. 

Sanon: Jos jotkut teistä lukijoista harkitsevat lapsen yrittämistä yksin, ja todella sydämessään kaipaavat omaa tipusta syliin - älköötte empikö! Ja myös: Olkaa nöyriä, olkaa auki. 

Ja myös: Koettakaa kuunnella vaistoa ennemmin kuin neuvoja. Antakaa itsellenne "virheenne" anteeksi, yksi toisensa perään. Niitä tulee! 

Lapsenhankintaan lähteminen oli paras vetoni ikinä! Ja tämä on kreiseintä aikaani ikinä. Muruni on rakkain ikinä ikinä koskaan. 

perjantai 26. toukokuuta 2017

H 20 päivää

Terkkuja meidän yöstä! <3 H:lla on vähän pitkäksi venähtäneet iltahulinat. Minä hellin häntä ja höpöttelen rakkaussanoja, rakastan isosti isosti. Tänään on keventynyt sekä kehollinen oleminen että mieli! Valtaisa rakkaus <3 <3 <3 ja meidän kesämme. <3 <3 <3

--- Jälkikirjoitus: Juuri saatuani postauksen valmiiksi sain kakat päälleni. Liian löysästä vaipanlahkeesta plörtsähtivät H:n villasukille, rinnalleni, paidalleni ja vähiä vaille sohvatyynyille. Hymyilyttää ja rakastuttaa. #babylife

maanantai 22. toukokuuta 2017

17 päivää minä ja H

Kiitän kaikkia onnitteluista ja ihanista kommenteista - sekä myös niistä lämpimistä ajatuksista, jotka eivät saaneet muotoa kommentiksi asti! <3 <3 <3 

On ihmeellistä, että minulla on H. Tänään olimme ensimmäistä kertaa kaupungilla, ja tajuilin sitä että mukanani oleva vauva on omani. Istuimme ihan rauhassa lounaskahvilassa; hengähdin, söin, imetin, vaihdoin vaippaa, imetin taas, juteltiin. Lähdettiin liikkeelle, piti pysähtyä taas syömäpuuhiin. Nautin hitaudesta - ja huomasin, että on pakko olla hidas. En pysty olemaan nopea, eikä H:kaan sitä minulle mahdollista. Ostin kauniin vaatteen huomisiin kuvauksiin - H:lla on aika valokuvaamoon! <3 

Ja hänen järkyttävän nopea kasvunsa! Ensin olin shokissa, nyt olen vähän tottunut siihen että muru kasvaa. Sehän hänen tehtävänsä on. <3 Neuvolasta sataa kehuja tämän tehtävän mallikkaasta täyttämisestä. Pienimpiä bodyja, haalareita ja yhdet pöksyt olemme jo poistaneet käytöstä. Toisaalta kasvu tuntuu myös laantuneen ensimmäisten kahden viikon jälkeen. Ei kasvu oikeasti ole laantunut, mutta harppaukset tuntuvat nyt jo jotenkin pienemmiltä.

Tärkeintä on yhdessäolo. Rakkaani on ihana, kun hän herää. Hän alkaa ensin kohotella kulmiaan (silmät kiinni) ja mutristella suutaan. Sitten hän ääntelee, alkaa ojennella päätään ja käsiään ja pikku hiljaa availla silmiään. Yöunilta hän herää yleensä vallan kiireettä, katsellen. Hän nauttii siitä että katselen aamua hänen kanssaan, olen lähellä, pussaan ja jutustelen. 

Hän on todellakin maailman kaunein lapsi, uskomattoman kaunis. Tähtisilmä, sanoo mummu.

Muru katsoi minua ensimmäisen kerran silmiin kymmenen päivän iässä! Nyt hän tekee sitä jo usein. Tänään hän katsoi ensimmäisen kerran suoraan kohti kotiimme tullutta vierasta! Eteisessä, sylistäni käsin - ihan oikeasti käänsi päänsä vieraan suuntaan ja katsoi suoraan päin. Äitini sanoi myös, että eilen H käänsi hänen sylistään katseensa minun suuntaani kuullessaan ääneni. 

Minun terveydentilani on ollut hanurillaan - tämä alkoi jo vähän ennen synnytystä ja jatkuu yhä - mutta nyt on ollut sen suhteen pari oikeasti parempaa päivää. Olen jaksanut tehdä muutakin kuin odottaa seuraavaa tilaisuutta ummistaa silmät. Olen itkenyt taas enimmäkseen rakkaudesta, en väsyepätoivosta. Äsken iltaimetellessäni ja tukevaa iltapalaa popsiessani - kylässä käyneet kaverit mahdollistivat minulle iltapalan laittamisen - ajattelin, että tätä se onni on.

On yhä kyllä kuormitusta, fyysistä ja henkistä. Olen toipilas, niin kuin terveydenhoitajani sanoi. Olen ollut vallan lopussa.

Ja on suuri rakkaus.

Orastava vauvaelämä ja ihmeellisyys. 

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Vuosisadan rakkauden saapumisilmoitus

Hiljaisuudesta varmaan arvaattekin, mitä täällä on tapahtunut, eli se vääjäämätön. <3

Toivottavasti ette ole olleet huolissanne hiljaisuuden pitkittyessä. Meillä on kaikki hyvin.

H syntyi perjantaina 5.5. iltapäivällä. Sukupuoleksi kirjattiin tyttö.

H on maailman kaunein, ihanin ja ihmeellisin. Minä olen käsittämättömän rakkauden, hormoneiden ja kovan univelan höpsäyttämä. Pääsimme sairaalasta kotiin vasta eilen; kertoilen synnytyksestä ja sairaalaseikkailusta toiste lisää. H voi hyvin, ja minäkin kaiken muun paitsi univelkani osalta. 

Hän on kaunis, kaunis, kaunis. Hän on pieni nöpö, myty, kulta. Hän on ihmeellinen rakkaani. <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3  

Hänellä on minun sormeni ja kuulemma myös varpaani. Hän on liikkuvainen kuten kohdussakin; osaston kätilö pani merkille, että hän liikuttaa kehoaan hyvin paljon sekä valveilla että unessa. Saattaa kuulemma lähteä aikaisin ryömimään. Samalla hän on kuitenkin rauhallinen; hän ei yleensä itke. Vaikka itkisikin, hänellä on hyvin suloinen ääni. Jos hän ei ole syömäpuuhissa tai nuku, hän vain katselee. Hän säpsähtelee joitakin kovia ääniä samaan tapaan kuin kohdussa. Äkkinäisiä kosketuksia hän säpsähtelee myös. 

Hän on jo nyt erilainen kuin vastasyntyneenä. Hän on alkanut kohdistaa katsetta, selvästi tuijotella keskittyneenä kun vaikkapa sytytän huoneeseen valot. Hän on tukevoitunut ja pehmentynyt. Hän on alkanut itkeskellä hiukan aiempaa enemmän syömisen yhteydessä. Ekat päivät (tai siis yöt) hän lähinnä röhki rintaa hamutessaan kuin pieni possu, mikä oli maailman suloisinta! Hänen pienten silmiensä killittävä katse yöimetyksellä on maailman suloisinta. 

Eilen mietin: Minulla on se mitä kaikkein eniten haluan, se on minulla kaiken aikaa, sylissä ja vieressä ja käsillä. Eikä se ole menossa pois! Juuri nyt lepäilen sängynpäätyä vasten, ihokkain H:n kanssa peiton alla. Hän lienee heräilemässä, kohta syödään. Sen jälkeen minäkin toivottavasti nukun. 

Minulla on epäuskoinen, elämän tarkoituksen löytänyt olo.

Itken koko ajan. 

Tässä, tässä hetkessä ja tässä sängyllämme nyt, on kaikki. <3