torstai 9. marraskuuta 2017

Puolivuotias

Katson puolivuotiastani ja hän on niin touhukas, hän on pöhköttäjä, hän on salamannopea liikkeissään! Hän liikkuu myös lattialla paikasta toiseen salamannopeasti - siihen nähden, että hän ei varsinaisesti vielä ryömi, eikä konttaakaan. Kierähtelystä on viimeisen viikon aikana tullut hänelle hyvin tietoinen tapa liikkua. Lisäksi hän hilaa itseään käsillä sivusuunnassa. Hän rakastaa pomppimista - niin että häntä kannatellaan rintakehästä ja hän ponnistaa jaloilla. 

Hän murisee, änisee ja huudahtelee, laittaa kaiken suuhun ja jokeltaa samalla kun suussa on vaikka käsi tai lelu. Hän tarvitsee paljon tekemistä, ei pelkkää kotona möllötystä.

Aamuisin heräämme yleensä kahdeksan aikoihin. Jos (kun) minua väsyttää, käännän vielä hetkeksi kylkeä, kerron että äiti lepäilee vielä. Muru jutustelee omiaan, saattaa käännähdellä ja hiplailla selkääni, katsella kattoon. Kun sitten hetken päästä käännyn hänen puoleensa - joko hänen pyynnöstään tai muuten - voi sitä hymyä! Meistä molemmista on ihanaa peuhata ja nujuta sängyllä aamuisin ja iltaisin.

Hain juuri hoitovapaata siihen saakka kun Muru täyttää kaksi vuotta. Paljon rauhallisia aamuja vielä.  <3 

Hän nauraa kun pussaan häntä nenään hänen ollessaan kantorepussa, hän nauraa kun kutittelen häntä polvista. Peilit sekä vähän isommat lapset ovat hänen mielestään parasta ikinä, aivan hulvattoman hauskoja. Erittäin hauska on myös keittiön kattolamppu, jonka olemassaolon hän muutama päivä sitten tajusi. Lampun katsominen naurattaa joka kerta! 

Hän on huipputyyppi! Hän on äidin rakkain pullanen, hän on paras! Hän on älyttömän hauska.

Mummu kutsuu häntä auringoksi. 

Hän nukahti äsken rinnalle hyvin vilkkaan illan jälkeen; hän on älyttömän suloinen kun hän nukahtaa. Ja kun hän herää. Ja näiden välissä. 

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Lisää pikkutiikereitä?

Olen vauvakuumeen kourissa! Tämän vain tulin kertomaan. :D Kihinää. 

Olen kuluneen viikon miettinyt vanhempainvapaita, rahoja, töitä, asumista, ikäeroja. Hoitovapaan haku on käsillä. Harkitsen yrittäväni toista lasta niin että mikäli tärppi tulisi suht nopeasti, pikkuisille tulisi alle kolme vuotta ikäeroa. Ihannetilanteessa en menisi välissä lainkaan töihin. 

Olen miettinyt, vieläkö ehtisin tulla kolmen lapsen äidiksi. Olen kerännyt  mahdolliselle pikkusisarukselle (Pikkusisulle) pientä settiä vaatteita kirppikseltä, vaatteita jotka ovat olleet jo hankittaessa liian pieniä Murulle.

Pikkusisun housut. 

Muru on "helppo lapsi". Mielestäni tuo on sikäli ikävä ilmaisu, että lapset eivät ole helppoja tai vaikeita, heillä on vain erilaisia luonteita ja tarpeita - mutta ilmaisu on kuvaava, ja viittaan sillä siihen ettei mikään Murun hoidossa ole osoittautunut minulle erityisen kuormittavaksi.

Oma vointini sen sijaan on osoittautunut minulle erittäin kuormittavaksi, mutta se tuntuu olevan nyt todella pikku hiljaa parempaan päin. Ehkä kerron näistä asioista enemmän myöhemmin, jos kykenen.

Joka tapauksessa mitään suoraan Muruun liittyvää kuormitustekijää ei ole, 'tavallista' yh-vauva-arkea vain. ;) <3 Joten olen tuumannut, että hyvin jaksaisin toisenkin lapsen suhteellisen pienellä ikäerolla. Toki minun täytyy sitä ennen saada itseni kuntoon; seuraava raskaus ja vauva-aika minun olisi 'pakko' voida paremmin.

--

Minusta tuntuu kuin toinen lapsi tekisi meistä vähän enemmän perheen, täyttäisi kotia perheydellä, juurruttaisi.

Siis EHDOTTOMASTI kahden hengen perhe ON kokonainen ja täysi ja täydellinen perhe, MINÄ JA MURU OLEMME PERHE, ja minusta tuntuu hyvältä ja oikealta kun meihin viitataan perheenä. 

Meidän perhe ulkoilee. 

Silti mielikuvani meistä kahden lapsen perheenä on jotenkin "perheempi" kuin nykytilanne. Ei sillä että nykytilanteessa olisi mitään vikaa! <3 Minä vain rakastan lapsia ja vauvoja ja haluan jakaa määrättömästi rakkautta omille sellaisille. 

Tällaisia ajatuksia! 

--

Lisäksi olen miettinyt, mitä tehdä blogin suhteen. Aktivoitua ja verkostoitua, passivoitua ja unhoittua, lopettaa, tauottaa, harventaa, tihentää, kertoa henkilökohtaisempia asioita, yleismaailmallisempia asioita. (Ainakin voisin kirjoittaa loppuun synnytyskertomuksen, näin puolen vuoden jälkeen.) 

Mitäs lukijat sanotte? :) 

maanantai 25. syyskuuta 2017

Iltaterkut (muru 4 kk 20 pv)

Illan hämyssä taittelin seuraavan päivän kestovaippaimut; tämä on meditaationi tänään. 


Elämä ei ole silleen auvoa, että terveyteni reistaa yhä ja olen puuskittain tosi ahdistunut. Silleen elämä kuitenkin on auvoa, että oltiin tänään vauvauinnissa, rakkaani nautti ja minä nautin ja molemmat rentouduimme! Saunassa muistelin, miten olin monet kerrat istunut siellä raskausvatsani kanssa. 

(Mietin myös, mistä keksinkin sellaiset stressihärdellit loppuraskauteen, vaikka näennäisesti mitään stressattavaa ei ollut. Miksen relannut kotona ja kylpylässä vaan. Miksi juoksentelin ympäri kaupunkia. Mahdollisessa seuraavassa raskaudessa tajuan pyhittää loppupuolen aidosti levolle. No mutta sitten juoksen esikoisen perässä. ;) )

Arki- ja muun pöhinän keskellä on ihmeellistä ja kummaa välillä tajuta, että minulla on pieni lapsi, velmuilija, varpaansyöjä, vinkuja. Hänen uusin äänensä on vinkuna, kuin kissanpennulla. Samalla hän saattaa vetää suun nauruun, erityisesti silloin kun nostan häntä ja pusutan masuun tai kaulaan. <3 

maanantai 11. syyskuuta 2017

Muru 4 kuukautta 6 päivää

Elämme herkullisia viikkoja: Muru on oppinut reilu kuukausi sitten nauramaan ääneen. Alkuun hän ei esitellyt taitoaan niinkään äidilleen, vaan muille: kummille, tädille, mummulle, lapsenhoitajalle, terveydenhoitajalle, kerhokaverille. Ihan hiljattain hän on alkanut hekotella myös minun kanssani kahden ollessaan. Minun on aina silloin pakko itsekin nauraa! Koskaan ei tiedä etukäteen, mikä juttu on murusta naurun arvoinen. Yhtenä taannoisena päivänä riemukas hehetys esimerkiksi alkoi, kun taputin murun käsillä omia, ulkoilun jäljiltä viileitä poskiani. 

Muru on nyt vähän flunssainen; viime yönä herättiin ties kuinka monta kertaa. Eilen palattiin todella rankalta viikonloppureissulta. Tänään en saanut itse päivälepoa juuri silmällistäkään, mutta olen silti jaksanut puuhata murun kanssa tavanomaiset päivän puuhat ja lisäksi käydä kaupassa, siivota, pyykätä, värjätä hiukset sekä hoitaa murun flunssaa kahdella lämpimällä suihkulla ja yhdellä sipulikääreellä. Ja nyt blogatakin! (Yleensä en kyllä tee enkä pyri tekemään päivän aikana näin paljon, mutta tänään vain tulin tehneeksi.) Enkä koe itseäni nyt illan tultuakaan erityisen uupuneeksi. 


Tietyllä tavalla arki rullaa siis varsin hyvin, vaikka samalla vähintään viikottain kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Kehoni ei vieläkään ole kunnossa ja mielenikin on epävakaa, ja innolla todellakin odotan edes jonkinlaista normalisoitumista näiden suhteen. Edes jossain vaiheessa. Aika pian kiitos, jooko. 

Mutta sitten kaikessa on läsnä tämä ihmettely: Että onkin olemassa tällaista rakkautta! Murulla tällä hetkellä päällä olevan unipuvun merkki on Pikkuset; se lukee saumassa olevassa lapussa. Ja hän on todellakin pikkunen, tuollaisille pikkusille mahtuvat noin pienet vaatteet, hän on pikkuihminen. Ihmeellinen. Rakastan hänet pikkuisiksi murusiksi joka päivä, ilta, aamu ja yö.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Bebe 3 kuukautta 18 päivää

Ihaninta murun kanssa juuri nyt: Kun annan hänelle pusuja ylävartaloon niin että otsani osuu samalla hänen kasvoihinsa, hän sulkee silmänsä, käy raukeaksi ja nauttii. <3 <3 <3 

Hän osaa kääntyä taitavasti selältä kyljelle, ja onpa pari kertaa jo vatsalleenkin humpsahtanut, puolivahingossa ehkä. Hän tarttuu asioihin molemmin käsin, vie suuhun. Purulelut ovat pop! Ääntelyrepertuaarissa uusimpina narina sekä murina, jolla hän esimerkiksi pyytää minua leikkiin (jos en reagoi ensin tulevaan hienovaraisempaan kutsuun). 

Hymyä, naurua ja velmuilua piisaa. <3 Ääneen nauraminen on tullut kuvioihin pari viikkoa sitten! <3 

Kun kirjoitan tätä, hän nyhtää toista kättäni ja yrittää viedä sitä suuhunsa. :D <3 

perjantai 18. elokuuta 2017

Synnytyssaaga, osa 1 (sisältää perätilatarinan päätösosan)

Tämän tarinan kirjoittaminen on ollut listalla jo tovin. Onneksi tämä on edelleen hyvin muistissa. Nyt tuntuu hyvältäkin muistella tätä. 

Alkusanat: Minulla oli loistava synnytyskokemus! Voin kirkkain silmin sanoa että synnytys oli mahtava, vaikka ennen ja jälkeen synnytyksen koinkin monenmoista ei-lainkaan-mahtavaa.

Muru oli siis ollut päättäväisesti perätilassa vähintään viikolta 30 saakka, todennäköisesti jo pidempään,  joten olin valmistautunut perätilasynnytykseen. Bebellä oli kuitenkin mamalle vielä yllätys. 

Kun kävin kontrollissa 24.4., tyyppi olikin kohdussa niin ylhäällä, että lääkäri ehdotti vielä ulkokäännösyritystä - siis viikolla 39+2. Kokeiltiin ja minua jännitti. Muru ei kääntynyt, lähdettiin pitkittyneen (ja kuumottavan) sykeseurannan jälkeen kotiin. Seuraavana päivänä oltiin taas masumurun kanssa kylpylässä, missä hän mylläsi ylettömästi ja tuntui olevan poikittain. Pelkäsin, että ulkokäännösyritys oli rohkaissut häntä kääntymään poikkitilaan, jolloin edessä olisi ollut luultavasti varma sektio. 

Seuraavan päivän aamuna huomasin, että masun muoto oli erilainen, litteä. En bongannut ylävatsalta enää päätä, vain raajamaista muljuntaa, joten veikkasin murun kääntyneen itsekseen pää alaspäin. Niin hän sitten olikin tehnyt - siis viikolla 39+4.

40+2, vappupäivänä, kirjoitin että taidan olla tulossa kipeäksi. Pää tuntui paksulta ja yleisvointi hytisevältä. Varsinaisia flunssaoireita (kurkkukipu tms.) en tuntenut, mutta painelin apteekkiin ja ruokakauppaan kokoamaan flunssantorjunta-arsenaalin sinkkisuihkeineen ja sitruunoineen. 

40+4 marssin äitiyspolin kontrolliin todentamaan, että muru tosiaan oli kääntynyt. Edeltävän yön unet olivat jääneet lyhyiksi, koska olin jollain tavalla jännittänyt käyntiä - ehkä alitajunta tiesi että kummia tapahtuu. Olin shoppaillut yötä myöten kantoliinoja netissä. Polille suunnatessani tuumasin, että takaisin kotiin päästyäni nukkuisin viiden tunnin päikkärit. Ihan varmuuden vuoksi - siltä varalta että tarvitsisikin jostain syystä jäädä osastolle - pakkasin mukaan päiväkirjan ja muita pieniä selviytymistarvikkeita.

Vauva siis oli kääntynyt - MUTTA minun verenpaineeni oli niin reippaasti koholla, että minut passitettiinkin osastolle kuljettamatta lähtöruudun kautta. Ahdistuin kovin, sillä olisin tietysti halunnut kotiin. Odottamaan synnytyksen spontaania käynnistymistä, nukkumaan univelkaa pois. Lääkäri oli kuitenkin jyrkästi sitä mieltä, ettei minulla niillä verenpaineilla ollut asiaa kotiin. Hän olisi mielellään lähtenyt heti käynnistämään synnytystä, mutta minä halusin odottaa seuraavaan päivään, joten vointiani jäätiin seuraamaan. Oireeni viittasivat raskausmyrkytykseen: kohonnut verenpaine; hengenahdistus; kova päänsärky ja pöhnäinen, tykyttävä olo; vapina; turvotus etenkin kasvoissa. Alkujaankaan ei siis mistään flunssasta ollut kysymys. Varsinainen raskausmyrkytysdiagnoosi jäi kuitenkin saamatta, koska virtsa oli puhdas proteiinista.

Synnytyskumppanini, doulani ja äitini täydensivät selviytymistarvikevarastoani, toivat ruokaa ja synnytyskassin sekä tsemppasivat - ja tekipä doulani minulle illansuussa myös vyöhyketerapeuttisen hoidon synnytyksen (luonnonmukaista) käynnistymistä vauhdittamaan.

--

Jatkuu ensi jaksossa! 

torstai 17. elokuuta 2017

Matka tehty unelmista

"Paina, paina pieni pää 
vasten äidin sydäntä. 
Anna, anna maailman 
kiireitään kohista. 

Hiljaa, hiljaa kasvavat 
pienet suuret unelmat. 
Onni meitä tervehtää 
avain kädessään. 


Sinä avaat jokaisen 
oven vielä salaisen. 
Avaat silmät aikuisten, 
päästät sisään rakkauden. 

Unenpeitto pehmeä 
tuudittaa pientä ihmistä. 
Sylikeinu tuudittaa, 
kultalasta nukuttaa. 

Onpa, onpa hyvä tässä 
meidän pikku elämässä. 
Onpa, onpa onnellista 
matka tehty unelmista."


- Eppu Nuotion teoksesta Silkkipaperitaivas

tiistai 1. elokuuta 2017

Muru kohta kolme kuukautta!

Hän on tuplannut syntymäpainonsa ja kasvanut pituuttakin reilusti, muun muassa ulos nimiäismekostaan. 


Hän osaa sanoa "häy", "äy", "äi", "ei", "aggluu", "uu" ja "uuguu" sekä suhistaa ja päristellä kielellä ja huulilla. Virkeinä hetkinä hän on juttutuulella, selostaa tohkeissaan. Hän kuolaa paljon, ja viime päivinä hän on alkanut ahkerasti laittaa suuhunsa asioita, kuten harson kulmaa.

Hän katsoo tarkkaan; ottaa katsekontaktia, seuraa liikkuvia esineitä, tarttuukin (viimeisimpänä hoksannut aikuisten hiukset), katsoo kuvia ja kuuntelee kun luetaan kirjaa, katsoo perään kun menen toiseen huoneeseen. Hän hymyilee ja naureskelee paljon, vaikka äänettä. Hän kannattelee tukevasti päätään ja potkii jaloilla reippaasti. Hän on kääntynyt jo selältä kyljelle. 

Hän on erityisen suloinen herätessään ja nukahtaessaan. 

Rakastan häntä kovasti, hukutan pusuihin! 


Odotan syksyä innolla, sen selkeyttä ja freesiyttä. Säännöllisiä vauvakerhoja ja vauvauintia, rutinoitumista. Viileämpiä ja hämärämpiä iltoja, sitä että saan pukea murua söpöihin haalareihin. 


Ja arvatkaa mitä: Minulle on tullut uusi vauvakuume! Yleensä kai vauvakuume iskee siinä vaiheessa kun vauvaelämä alkaa hieman raamittua? Koen että meidän elämämme on yhä paljolti kaaosta; nukkumiseen ja sellaiseen on kyllä tullut jonkin verran ennakoitavuutta, mutta oma terveydentilani reistaa edelleen ja estää minua tuntemasta oloani kovinkaan normaaliksi. 

Silti vauvakuume! Viisi päivää sitten ostin kirpparilta vauvan housut, jotka eivät mahdu enää murulle. Kaksi yötä sitten näin unen, jossa odotin toista lasta. Minulle tulee lämmin olo kun ajattelen, että olisimme tulevaisuudessa kaksilapsinen perhe. 

---

Elokuu! <3 

torstai 27. heinäkuuta 2017

Muru 2 kuukautta 22 päivää

Rankka ilta, murulla kova tohotus päällä; hän tarvitsi seuraani ja hympsyttelyä niin intensiivisesti etten ehtinyt itse syödä, saati käydä suihkussa. Murun nukkumaanmenon jälkeen valvoin itse vielä yli tunnin, mitä en yleensä tee - viime päivinä oman ajan kaipuuni on ollut kova, nimenomaan sellaisen valve-oman-ajan. Pääsääntöisesti käytän yksinoloajan lepäämiseen: kun joku vie murun ulkopäikkäreille kantorepulla tai vaunuilla, minä painun äkkiä sänkyyn, säkällä välipalan kautta. 

Terveydentilani on yhä jokseenkin hanurillaan - en halua mennä yksityiskohtiin, mutta on henkisesti rampauttavaa kun kärsin fyysisesti tukalasta olosta kolmatta kuukautta. Mistään vakavasta ei kuitenkaan ole kysymys, epämukavasta ja kuluttavasta kyllä. 

Koskahan kirjoitan synnytyksestä? Se on työn alla! Synnytys oli minulle loistava kokemus! 

Kaikkea tätä tässä on paljon, intensiteettiä, härdelliä. Symbioosia; tiedostan tarvitsevani omaa aikaa mutta sydämessäni on iso vastustus siihen, ikävä ehtii tulla jos muru nukkuu yli parin tunnin päikkärit. <3 

Rakkautta on eniten. Kun käyn nukkuvan murun vierelle, myhyän mahdollisimman liki, jotta saan haistella ja pussata pientä päätä. RAKAS! <3 

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Nimiäiset

Nimiäiset olivat minulle vähän samankaltainen kokemus kuin synnytys. Valmistelin tapahtumaa huolella, vaivalla ja antaumuksella; tapahtuman lähestyessä kävin levottomaksi; valmistautumisaika tuntui loppuvan kesken; lopulta se oli erilaista kuin olin ajatellut; olin koko ajan ihme draivissa ja vähän pihalla; en syönyt melkein koko päivänä mitään; tukijoukot kannattelivat ja kehuja tuli; käteen jäi paljon toipumista ja iso rakkaus! 

Synnytys oli kyllä simppelimpi homma. Nimiäisten aikaan olin kuitenkin paremmin levännyt; sekä ennen että jälkeen juhlien oli varsin hyvin nukuttu yö! 


Edelleenkään en voi kuin ihmetellä sitä että minulla on lapsi, oikea pieni ihminen täällä minun kanssani joka päivä ja yö. Hän on yhä enemmän henkilö - nyt hänellä on nimikin. Tänään, kaksi päivää juhlien jälkeen, nimi alkoi istua suuhuni ja tuli oikeasti käyttöön, aiemman kutsumanimen tilalle. 

Rakkaani rakkaani rakkaani, äidin rakas. <3