torstai 29. joulukuuta 2016

Neljä kuukautta laskettuun aikaan

Nämä ovat minulle tärkeitä päiviä. Tosin viime kuun vastaava meni minulta vallan ohi. Lie hukkunut työhulinaan tai eroulinaan. 

Tänään suoritin töissä hampaat irvessä, tarkkailin stressitasoani ja olin erittäin tyytyväinen siihen että työnkuva rauhoittuu pian. Sitten joogasin ja hämmästelin supistelun määrää siellä (nyt jälkikäteen kyllä tuntuisi loogiselta ajatukselta että se oli ennemmin työpäivän kuin joogaharjoituksen aiheuttamaa), vietin ruoka- ja kaakaohetken läheisen seurassa - ja myös H sai ihanasti huomiota.

Tänään olen yhteenvedonomaisesti pyrkinyt miettimään mikä on tärkeää tässä vaiheessa raskautta ja elämää, minulle ja H:lle, nyt. 

Tärkeältä tuntuu: Lepo, rauhoittuminen ja rauhoittuminen ja rauhoittuminen, jooga, synnytyslaulu ja laulu ylipäänsä (H:lla on nyt kuuloaisti), tyhjä aika. Kohtaamiset läheisten kanssa, H:n tulevan läheisverkon vahvistaminen, kehrääminen tiiviimmäksi. Lantion avaaminen, vitamiinit, vauvavakuutuksen valinta.

Ennen kaikkea rauhoittuminen. 

Myös ennakointi. Ennen H:n syntymää meille on tulossa muun muassa muutto, ja siihen sopisi jo alkaa valmistautua. En tahtoisi enää minkään asian lävähtävän äkkinäisesti silmien eteen ennen murun syntymää. Ei enää stressihärdelliä, kiitos. 

Kiitos! 

Ja hyvää uutta vuotta teille kaikille! Lämmintä, inspiroivaa, lohdullista, iloa tuovaa ja uusia tuulia kantavaa.

tiistai 27. joulukuuta 2016

Masupäivitys rv 22+3

Masu masunen! 

Selinmakuulla sitä voi käsin hölskytellä kuin vesi-ilmapalloa, mutta ilmapallo on äkkiä kasvanut kokoa. Kaksi viikkoa sitten kavereiden hölskytellessä ("kokeile!" "en uskalla!" "kokeile vaan!" "haha vähän siisti") se oli aika pieni. Myös viikko sitten se oli vielä melko vaatimaton.

Kylkimakuulla masu valahtaa voimakkaasti sivulle ja näyttää ylimääräiseltä osalta kehossa. Nyt H on kuitenkin vallannut alaa myös ylävatsalta: potkut navan korkeudelle eivät enää ole vallan harvinaisia, kylkimakuulla masun pömpsö ulottuu yli navan, kohdun supistuessa kohdun yläreuna näkyy ja tuntuu navan yläpuolella (kun se muinoin tuntui alapuolella... olipa se silloin pieni). 

Lisäksi masu on nyt niin iso, etten selinmakuulla enää näe sen alapuolta kokonaan. Tämän ilmiön huomasin ihan vähän aikaa sitten, joulunpyhinä.

Ja yksi jännä oire on ollut muutaman viikon: Napaan välillä sattuu. Tai siis navan taakse, kiristää ikään kuin navasta sisäelimiin kulkisi vaijeri joka olisi välillä liian tiukalla. Hassua!

Äkillisesti istumaan noustessa saattaa vihlaista alavatsaa jommalta kummalta puolelta. Tätä on ollut alkuraskaudesta saakka, mutta nyt se on vähän yleistynyt. Varsinaista supistelua aiheutuu psyykkisestä stressistä enemmän kuin fyysisestä. Se ei kuitenkaan tee kipeää. 'Kohdun kasvukivuiksi' tulkitsemani menkkamaiset jomotukset jäivät alkuraskauteen. Ihoa hiukan kiristeli joitakin viikkoja sitten, nyt ei.

Olen ylipäänsä ollut jomotuksista ja kolotuksista hyvin vapaa; satunnainen napakipu ja vihlaisut ovat ainoat tuntemukset joita voin nyt raportoida, eivätkä ne haittaa minua. Viime viikolla (siis jo ennen joulusyömisiä, toim. huom.) oli ähkyn tunnetta ja närästystä ja vatsa tuntui kovin palloisalta, mutta kyse oli onneksi ohimenevistä vatsavaivoista eikä pysyvästä oireesta (kop kop!). Viime viikolla myös alaselkä tuntui ensimmäisen kerran reagoivan vatsan painoon, mutta tällä viikolla olen ollut vailla selkätuntemuksia.

Masu on yhä ulospäin vaatimaton, mutta jo näkyvä seuralainen.

Synnytyskumppani lahjoitti ihanan ihanan bola-pallon, joka nyt helisee masua vasten. <3 

maanantai 26. joulukuuta 2016

Joulu

Toivottavasti teillä lukijoilla oli mahdollisimman rauhaisa joulu! Eräässä blogissa oltiin valitettavasti joulun alla ikävissä tunnelmissa. Lähetän heille kovasti voimia. 

Meidän joulumme kului klassisesti lähipiirissä löysäillen. H potkutteli reippahasti etenkin iltaisin, niin kuin hänellä on tapana. Itse sairastin jouluflunssaa, mikä oli mälsää. Olin melko väsynyt, ja parina hetkenä myös surullinen erosta. Jaksoin kuitenkin käydä kävelylenkeillä. Kummilapsi jutteli innoissaan vauvasta ja silitteli masua, mikä oli aivan ihanaa. Eräs sukulainen taas sai kuulla uutisen puhelimessa ja oli siitä niin onnellinen että minua lämmitti hurjasti!


H:n lahjasaalis koostui kuudesta(!) parista villasukkia, helistimestä, unityynystä (pieni tyyny jota voi käyttää unilelun tapaan), bodysta ja peppupyyhkeestä. Lisäksi sain ystävältä käytettynä kaksi kantoliinaa.

Joulu tarjosi minulle odotetusti hengähdystauon, paon työstressistä joka on hiillostanut minua jo viikkoja (mutta helpottuu heti vuodenvaihteen jälkeen, koska silloin työtilanteeni muuttuu). Monta hetkeä vain kuuntelin H:ta. Iloitsin masusta, öljysin sitä. Nukuin päiväunia tai katsoin elokuvaa. Tutkailin ultrakuvissa köllivää H:ta ja mietin hänen kasvonpiirteitään.



Yritän miettiä, mitä H tahtoisi. (Villasukilla ei ole hänelle niin väliä, ainakaan vielä.) Nyt hän uskoakseni tahtoisi minun lepäävän - oikeastaan koko lopun raskausajan. Ilman stressiä, ilman kiirettä. Riittävästi hyviä ja tärkeitä asioita, mahdollisimman vähän huonoja ja kuormittavia.

Synnytyksen jälkeen H tietysti toivoisi minun olevan vain häntä varten. Uskon, että uppoudun silloin ilolla vauvakuplaan. En kuitenkaan ajattele synnytyksen jälkeistä elämää vielä paljon (vaikka itse synnytystä kyllä). On täydellistä juuri nyt: H puolen kilon painoisena potkumuruna sisälläni. "Ai sä heräsit", "nyt syödään", "nyt mennään lepäämään", juttelen hänelle kun tunnen hänen liikkeitään.

Mukavaa uuden vuoden odotusta kaikille lukijoille!

maanantai 19. joulukuuta 2016

Onnenpesän iltahyminät (rv 21+2)

Olen lukenut läpi vanhaa blogiani ja tuntenut säkenöivää kiitollisuutta ja onnea siitä että olen tässä. Enkä vain näitä, vaan myös ylpeyttä itsestäni, myötätuntoa ja lämpöä itseäni kohtaan, intoa H:n tapaamista kohtaan ja samalla voimakasta rauhaa, tunnetta että kaikki on aivan täydellisesti juuri nyt. Tuntuu että nyt ja tästä eteenpäin (vaikka siis toivoisinkin ettei aika kuluisi) joka ikisellä hetkellä on potentiaali ja syy olla elämäni paras. Parhaita hetkiä tulee aina lisää.

Olihan ennenkin hyviä hetkiä... mutta tämä! H joka kuopsuttaa. <3 <3 <3 H ei pelkästään paranna hyviä hetkiä, vaan tekee huonoista vähemmän huonoja. Kaikessa pohjalla ovat hänen potkunsa, muistutus ytimestä.

Nyt on paljon hoidettavaa töissä ja muualla. Tänään kuitenkin tuumin, että hoidan kaiken, eikä siinä sen kummempaa. Olen ennenkin hoitanut paljon kaikenlaista, joten nytkin hoidan kaiken. Ja ensin hoidan itseäni - järkevällä nukkumaanmenolla, lämpötyynyllä ja maistuvalla iltapalalla. Ehkä vielä laulan meille, jos jaksan.

Suhtautuminen itselliseen äitiin

Toistaiseksi olen kohdannut vain positiivista suhtautumista projektini ja odotukseni tiimoilta! Mutkattoman positiivista ja uteliaan positiivista. Olen ollut tästä yllättynytkin. Kaveripiirini kyllä tiesin avarakatseiseksi jo ennalta, mutta myös töissä ja "tuolla ulkona" on suhtauduttu ihanasti.

Ainoat karut kommentit, sarjaa "ootko hullu" ja "älä nyt pilaa elämääs", tulivat omalta äidiltäni. Ne satuttivat, mutta nyt niistäkin on jo vuosia, ja tuleva mummu höpöttelee haltioissaan masulle.

Puhun itsellisestä äitiydestäni täysin avoimesti, mutta ihan joka tilanteessa en jaksa kertoa - tai jätän asian toisen ihmisen kysymisen varaan. Selkeät väärinkäsitykset tietysti korjaan heti, mutta usein kerron simppelisti vain odottavani vauvaa, ja kerron kaiken muunkin minä-muodossa. Minä asun siellä ja siellä, minä olen menossa ultraan, minä olen hankkinut vaatteita ja kantoliinoja.


Kun neuvolakäynnin ajankohtaa jouduttiin vaihtamaan, terveydenhoitaja soitti. Hän pahoitteli korvaavien aikojen vähyyttä ja sitä ettei nyt voida varmistaa, sopiiko uusi aika miehelle. En ollut varma mitä kuulin, joten pyysin toistamaan. Hoitaja hiljeni sekunniksi, takelteli ja kysyi sitten epäröiden: "Niin että mahtaako muille perheenjäsenille sopia tämä aika...?" Muistutin häntä yksinodottajuudestani. Hän pyysi useita kertoja anteeksi ja sanoi että minä ja vauva olemme oikein tervetulleita käynnille seuraavan viikon perjantaina. Kiitos, me tullaan, vastasin.

Vanhassa blogissa kerroin kuinka personal trainerini elokuussa häkeltyi uutisesta, mutta hyvässä mielessä.

Sitten oli esimerkiksi tämä keskustelu vähemmän läheisen tutun kanssa bileissä:
"Mä odotan vauvaa."
"Ai, mä en ookaan tavannu sitä sun miestä." (Tässäkin puoliso-oletuksen lisäksi sukupuolioletus, täydet pisteet!)
"Mulla ei oo miestä."
"...Okei, että semmonen sitten kävi."
"Ihan suunnitellusti kävi, menin yksin hedelmöityshoitoihin."

Eräs vanhempi työkaveri sen sijaan päätteli onnistuneesti rivien välistä, että olen itsekseni asialla. Ilahduin! Hän alkoikin vuolaasti kertoa kasvattaneensa myös oman, nyt jo aikuisen, lapsensa yksin.

Moni on kiinnostunut hoitojen kulusta ja hinnoista sekä luovuttajan valinnasta. Eräs ystävä kysyi, oliko prosessi rankka. Hedelmöityshoitoja yleensä ajatellaan rankkoina ja unohdetaan, että yksin hoitoihin hakeutuvalla ei lähtökohtaisesti ole taustalla biologista lapsettomuutta. Heinäkuu eli inssien välinen taukokuukausi kyllä oli minulle rankka, mutta rankempi oli hoitoja edeltänyt päätöksentekoprosessi, ja kaikkein rankin oli päätöstä edeltänyt pitkän pitkä lapsenkaipuuaika.

Useimmat tutut kehuvat itsellistä äitiä rohkeaksi, nostavat hattua, jakavat verbaalista respectiä. Tykkään siitä! Omastakin mielestäni nimittäin ansaitsen hatunnostoja.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Ihana, ärsyttävä elämä (rv 21+1)

Hirveän KIVA fiilis ollut monta kertaa viime päivinä! Hirveän suuri rakkaus siron kummun sisällä potkivaa H:ta kohtaan, rakkaus tätä raskautta kohtaan. Olen voinut hyvin, levännyt paljon mutta liikkunut myös, kohdannut ihmisiä ja odottamatonta lämpöä, iloa ja myötäelämistä. Kehuja siitä miten säteilen, käsiä vatsalla, H:lle yllätyslahjoja joita en osannut lainkaan odottaa! Tulevatkin viikot näyttävät hyviltä: kalenterissa on annosteltuna sopivasti hyvinvointia, kohtaamisia ja omaa aikaa. 

Rakenneultra kertoi, että H on kasvanut täysin viikkojen mukaisesti ja osin hiukan ylikin. On niin huojentavaa tietää tämä! Nyt en enää murehdi menneiden viikkojen niukkaa syömistäni tai vaatimatonta masua. Kaikki vaikuttaa H:lla olevan erinomaisesti, ja eilen sain ilokseni (sekä muidenkin iloksi!) videolle saakka potkun, joka näkyi reippaana tuuppauksena vatsan päältä.

--
Pitäisi kuitenkin näemmä päästää nämä postaukset hetimmiten käsistä, sillä kirjoitin äskeisen ilovuodatuksen iltapäivällä - ja nyt illalla taas raivostuttaa kaikki... Koko raskauden ajan minulla on ollut hyvin lyhyt pinna.

Nyt raivostuttaa se etten saanut kivaa kuvaa tähän postaukseen, että äskeinen joogatunti oli huono ja minulla on kyseiseen paikkaan kortti jonka mieluiten vaihtaisin vain takaisin rahaksi... Ja että kotona on sotkuista, huomenna on maanantai ja töissä odottaa kuolemanlasti hommia.

Kyse on kuitenkin arkisista raivon aiheista, ei siitä että elämä oikeasti olisi millään tavalla huonoa. Seuraavaksi syötävää sekä kotipuuhia, joilla huono tuuli kesyyntyy. Illemmalla H alkaa taas potkutella kunnolla; silloin kuuntelen häntä, häkellyn, hymyilen, ehkä itkahdan, rakastan isosti.

Haa, eikä aikaakaan kun saan tulla hehkuttelemaan JOULUA tänne.

Voikaa hyvin! <3 

maanantai 12. joulukuuta 2016

Iltapotkua ja ultran odottelua

Nyt kun sain taas kirjoitushanan auki, tuntuu että voisin suoltaa neljä postausta tänään. Säästelen vähän - ja muistan että tärkeintä on aikainen nukkumaanmeno - mutta raportoin vielä hiukan.

Äsken H potkaisi erikoisen ylös, lähes navan korkeudelle. Tähän saakka potkut ovat tulleet alaosastoon. (On muuten hassua kun vauva potkii häpyluuhun! Ylipäänsä on hyvin erikoinen tuntemus, kun jokin osuu luihin sisäpuolelta. Kylkiluut coming up next!) 

En malta odottaa että näen taas H:n, onhan edellisestä ultrasta ikuisuus. En myöskään malta odottaa että kuulen näyttääkö hän terveeltä - ja kuinka iso hän on! Olen kantanut huolta hänen kasvustaan, koska itse olin kuukausia pakotetulla nälkäkuurilla. Potkuvoimasta kuitenkin päättelisin, että hyvin menee. 

Hyvää yötä minä ja hyvää yötä H! <3

Puolivälirakkaus

Raskauden laskennallinen puoliväli ylittyi, ja samalla maha pompsahti esiin! Nyt sitä ei voi enää piilottaa, sillä se on kaiken aikaa kiinteä. Se tuntui todellakin muuttuvan kiinteäksi juuri rv 20+0, toissapäivänä. Ystävä kertoi saman päivän iltana takuuvarman keinonsa erottaa raskaana oleva muuten vaan vyötäröltä pyöristyneestä: halaa henkilöä läheisesti, niin tunnet onko vatsa kova. Toimii minun kanssani nyt ensi kertaa! Tosin ihmiset eivät vieläkään masustani tahdo uskoa, että puolivälissä mennään.

Tänään rv 20+2. H:n potkut ovat reipastuneet ja syklittyneet: huomaan, kun hän herää tai nukkuu. Eilen illalla makuulle käytyäni häkellyin ja riemastuin potkujen voimasta. Tänäänkin uuvuttavaa työpäivää ovat sulostuttaneet H:n topakat ilmoitukset. Ne vahvistuvat ihan joka päivä! Kun on tottunut yhteen voimakkuuteen ja alkanut jättää potkuja välillä huomiotta, tulee taas lisää ytyä. Tämä on niin ihanaa! Pitää ajatukseni olennaisessa.

Haluaisin pysäyttää ajan - tähän kun H potkii näin kovin, on minuun selvästi kontaktissa, on sisälläni. Voin hyvin ja jaksan tehdä asioita; on vielä tuttuja jotka eivät ole kuulleet uutista; olen saamassa takaisin hyvää unirytmiäni jonka stressivalvominen oli sekoittanut. En ole enää niin surullinen ja yksinäinen eron jäljiltä, olen taas enemmän tasapainossa ja kasvot kohti valoa. Pari viikkoa sitten aloitin mammaverkostoitumisen somessa. Ja se tuntui vähintään yhtä jännältä kuin nettitreffit! En ole koskaan aikaisemmin tietoisesti etsinyt ystäviä netistä. Jos joku teistä lukijoista muuten haluaisi tutustua minuun kasvotusten, huikatkaa ja mennään (mamma)kahville!

Olen taas kerran kohdassa jossa mietin antautumista, sitä että ei vastusta asioita. Rakastan suunnitelmia ja syytän helposti itseäni, kun suunnitelmani eivät toteudu. Olen kyllä etenkin viimeisen vuoden aikana oppinut antamaan itselleni paljon armoa, rakkautta ja lempeyttä. Silti morkkis hiipii niskaan säännöllisesti - liittyen esimerkiksi siihen että söin alkuraskauden pahoinvoinnin (joka siis jatkui noin viikolle 16) aikana niin huonosti, valvoin kun olin stressaantunut, en ole liikkunut kyllin... Puhumattakaan töistä, raha-asioiden hoitamisesta ja vapaa-ajan velvollisuuksista (mikä kerrassaan ikävä sanapari muuten, sillä eikö vapaa-ajan tulisi olla nimenomaan velvollisuuksista vapaata).

Viime päivinä olen kuitenkin tuntenut tuulahduksia rauhasta ja siinä kellumisesta. Erilaisia lapsia kaduilla katsellessani olen alkanut tuumailla, että H:sta tulee sellainen lapsi kuin tulee, melko pitkälti riippumatta siitä mitä nyt raskausaikana teen tai en tee. Tiedän olevani parhaani yrittävä, kerrassaan hieno odottaja ja äiti. Alan pikku hiljaa rentoutua tämän tiedon syliin.

Haluaisin nyt lisää rauhallista aikaa, kehon ja mielen huoltamista, H:n kanssa kommunikointia ja ei-juuri-minkään-tekemistä. Ainakin töiden puolesta elämä rauhoittuu ja muuttuu huomattavasti - ja pysyvästi - miellyttävämmäksi vuodenvaihteen jälkeen, mikä on hyvä! Olen harkinnut pientä lomamatkaakin, parhaassa seurassa eli H:n kera. Katsotaan. Rauhallisen oman ajan vastapainoksi tarvitsen myös kylliksi lämpimiä kohtaamisia ihanien ihmisten kanssa, jotta en yksinäisyyshöperöidy.

Tänään tärkeintä: tänäkin iltana aikaisin nukkumaan.

Rakenneultra on ylihuomenna. Onneksi, viimein!